Me oltiin oikeesti joskus 2-3vuotta sitten, kuin paita ja peppu, mikä siihen väliin tuli? Meidän tiet lähtivät vain yhtenä päivänä erkanemaan, lopulta kasvoimme kokonaan erilleen.
Sä jos kuka oikeesti ymmärsit mua aina, kun mulla oli joku huonosti. Sä jaksoit aina kuunnella mua, vaikka itselläsikin olis murheita. Sä kannoit aina myös minun murheeni. Sulle oli aina niin helppo puhua, sä vaan istuit vieressä ja kuuntelit, sanomatta mitään. Vaikka olit hiljaa, kuuntelit ja yritit aina ymmärtää. Löysit aina asiasta positiivisiäkin puolia. Sun kanssa oli mahdoton olla jotain muuta, kuin oma ittensä. Sä näin mun lävitse, jos joku paino mieltä. Mun ei tarvinnu sanoo, mitään kun jo kysyit: " Mikä on? ". Sulle oli turha sanoo, että kaikki on hyvin, sä näit mun läpi.
En olis koskaan uskonut, että vielä joku päivä tuun sanomaan sulle, ne sanat. " Painu vittuun mun elämästä, en kaipaa sua mun elämään. " Okei, myönnetään, en osaa elää ilman sua, mutta tiedän, et näin on parempi. Sun on parempi ilman mua sun vierellä, pilaamassa sun elämää.
En olis ikinä uskonut, että tuun vielä joku päivä päästämään noin upeasta ihmisestä irti. En olis sinustakaan uskonut, että sä vielä joku päivä tuut feidaamaan mut, ja ottamaan uudet frendit tilalle. Susta tuli ihan hirvee ihminen, kun muutit pois, vaikka et kauas muuttanutkaan. On vaikee myöntää, mut sä oot nykyään ihan hirvee ihminen. Anteeks.
Mä en vaan enää yksinkertaisesti jaksa katella tota sun esitystä. Säälittävää teinilissu esitystä. Susta on tullu kammottava teiniliss, lellitty sellanen.
Tähän vaan täytyy tottuua, jatkamaan eteenpäin ilman sua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti