Mä olen meinannut jo monta kertaa tarttua terään, sen jälkeen kun olen pystynyt lopettaa sen. Tuliko siitä vain pakkomielle? Ei, ei siitä voinut tulla pakko miellettä minulle. Monta kertaa olen meinannut painaa mattoveitsen terän ihosta läpi, mutta ei. En mä voi tehdä sitä.
Yksi pieni viilto, eihän se voi haitata mitään? Eihän? Saanko mä luvan yhteen viiltoon?
Hengittäminen on raskasta ahdistuksen vuoksi.
Mua samalla pelottaa. Eläminen, tässä maailmassa oleminen. Kaikki on liian vaikeaa mulle.
Mä voisin jo sanoa luovuttaneeni. Mä en uskalla enää edes yrittää selvitä tästä kaikesta paskasta. Kukaan ei edes auta minua. Kukaan ei ohjaa mua oikeaan suuntaan. Mä en tiedä, minne mun pitää mennä, mitä mun pitää tehdä. Luovuttaminen on aina ollut mulle viimeinen vaihtoehto, vaikka muuta mulle on sepitetty. Enää en vain jaksa. En mä ole kuolemassa, mutta en mä jaksa enää taistella. Mä en tule koskaan voimaan hyvin. Mä tiedän sen.
Koskaan ei saisi olla kateellinen kenellekkään, mutta mun myönnettävä, että mä olen. Mä olen kateellinen niille ihmisille, joilla on kaikki hyvin. Heille joiden ei ole koskaan tarvinut elää näiden tunteiden kanssa joita minä olen kohdannut koko elämäni. Niille ihmisille joiden ei ole koskaan tarvinnut sortua viiltelyyn. Niille ihmisille, jotka osaa tehdä oikeita päätöksiä, ja omat päätökset.
Toivo on myös kiusannut viimisen parin vuoden ajan: "Satuta vain itseäsi, ei sillä ole väliä, et kuitenkaan merkitse kenellekkään mitään"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti