En oo vieläkään oikeen sisäistäny sitä, etten oo enää osastolla. Näitten kuukausien aikana siitä tuli "tavallaan" toinen koti, ja siellä mä olin suurimman osan päivästä. Mut ei ainakaan oo vielä tullu mitään kamalaa ikävää sinne, mitä pelkäsin et saattais tulla. En täällä oikein kertonukkaa kunnolla että olen päässyt pois osastolta, mut se oli tosi extempore-päätös, päätin sen ihan äkkiä vaan ja halusin samantien pois, ja viikon kotona lorvimisen jälkeen, pääsin pois sieltä. Kaikki oli ihan ihmeissään et miten mä yhtäkkii tollasta päätin ja kaikki oli tosi epävarmoja mun pärjäämisestä. Mut mä olin päätökseni tehny. Ekana yönä kotona, kun pääsin pois osastolta itkin. En itkeny siks, et olin sieltä lähössä, vaan koska olin tekstannu kavereitten kaa ja tuli niin yksinäinen olo, kun kaikilla on muu elämä ja mä oon vieraantunu niistä kokonaan ja tuntuu et oon ihan yksin...
Se päätös oli vaan helpompi pitää, vaikka itteäniki vähän arvellutti tällänen yhtäkkinen lähtö. Mut ehkä kuitenki parempi yhtäkkiä ku vähitellen. Sitä vaa kuitenki pitkittäis ja se lähtö venyis liikaa. Nyt en ehtiny ees oikein ajatella koko asiaa ja nyt mä oon kotona ja pitäis pärjätä.
Ensin vaaditaan, että mun pitää olla tukena ja apuna. Multa vaaditaan ymmärrystä.
Miksi näitä asioita ei voi tehdä sitten myös mulle? Miksi ei voi olla mun tukena ja apuna..? Miksi ei voi edes ymmärtää sitä pientä asiaa, että mä voin huonosti?
En jaksa muita ihmisiä. En jaksa heidän jatkuvia valheita. En jaksa. En vain jaksa.
Muut aiheuttavat vain mulle pahaaolo, jatkuvaa kidutusta. Ainakin tämä ihminen, joka vaatii ymmärrystä ja apua kaikessa, niin nauttii siitä, että saa aiheuttaa mulle pahaa oloa.
Olen vihainen. Yritän kehittää uudelleen, kunnollisen suojamuurin ympärilleni. En päästä enää ketään lähelle, en koskaan.
Haluan pois. Anteeksi.
@@ LINDA
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti