Rakastan sua. Mä vittu rakastan sua edelleen, onks se niin vaikee käsittää? Onks se joku vitun ongelma, et mul sattuu edelleen olemaan tunteita sua kohtaan? Pitääkö mun se sulle sanoo, ennenku sä sen vittu tajuat? Mun tunteet sua kohtaan ei oo koskaan kokonaan kylmenny ja haihtunu pois. Mä oon aina, aina, sisimmässäni rakastanu sua, iha helvetisti. Mä oon alusta asti rakastanu sua. Sun ansiosta mä pystyin jälleen olemaan elossa, ja olemaan onnellinen, mut tuhosit sen.
Sillon, kun suhun tutustuin tiesin, että sä oot jotain mitä mun elämästä on puuttunu. Ekan kerran, kun äänes kuulin tiesin, et oot jotain suurta, jotain korvaamatonta. Ekan kerran, kun sut mä näin, tiesin, että tästä tulee vielä jotain isoa, hyvää ja vahvaa. Oon alusta asti tuntenu samalla tavalla sua kohtaan, ne ei ollut ykspuolisia, jos sä mua rakastit, niinku väitit.
Sä olit ainut jonka kanssa pystyin olemaan oma itseni, eikä tarvinnut esittää vahvempaa, parempaa, tai mitään muutakaan mitä EN ole. Sun edessä mun ei tarvinnut hävetä mitään, sun edessä uskalsin itkeä, häpeämättä. Sä sait mut tajuamaan, et jos jollekin ei kelpaa omana itsenä, niin se ei oo oikee ystävä, tai kaveri. Sä sait mut tajuamaan, et vanhaan ei kannata jäädä roikkumaan, vaan aina kannattaa jatkaa eteenpäin.
Sun kanssasi olisin voinut jakaa vaikka koko loppuelämäni, ja jatkaa sinä rinnallani eteenpäin, ja tosiaankin pitkään. Mutta sinä teit päätökses, ja pilasit kaiken hyvän mitä meillä oli. Sä jätit mut kylmästi itkemään, ja vertavuotamaan. Sä lähdit pois mun luota, entises luokse. Mun sydän murtuu, edelleen, kun sun nimes kuulen. Kaikki muistot meistä palaa mieleen päälimmäiseksi - se sattuu. Sä oot satuttanu mua enemmän, kun ikinä tuut uskomaankaan. Etkä sä voi vittu tietää, miten paljon sun nimes kuuleminenkaan satuttaa mua.
Sä et ikinä vittu tule tietämäänkään kuinka paljon sä oot saanu pahaa aikaa, kuinka paljon sä oot mua vittu satuttanu, sen muutaman viikon aikana, ja vaikka soittelun lopetin, mä edelleen rakastan sua.
ÄLÄ VAAN TUU LÄHELLEKKÄÄN MUA SEN UUDEN ÄMMÄS KAA ! Sä teit jo päätökses, ja se sitten pitää. Sä vaihdoit mut toiseen naiseen, ja pilasit kaiken mitä meillä oli, kaiken hyvän ja ihanan. Mä menin sun lankaan, ja lopulta sä jätit mut yksin itkemään.
Vaikka sä eit mitä teit, en sitä voi unohtaa, mutta silti haluun olla edes sun ystävä. Eiks me voitas nähdä taas, ja sopia, ja puhua asiat halki, ja olla taas ystäviä? Suhun luottamaan en täysin enää pysty. En varmaan enää ikinä, mutta väliäkö sen, haluun olla sun ystävä.
♥:lla Linda (:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti